Lindos

Tuossa taannoin vietettyäni rentouttavaa ja ihanaa lomaa Rodoksen lämmössä, lupailin että jatkossakin saatte kuulla reissusta ja etenkin Kreikan ruokapuolesta. Ja mikäs sen parempi hetki uppoutua loma muistoihin, kuumiin hetkiin ja hyviin ruokiin, kuin tämä. Ilmat kylmenevät, eikä lenkille edes parane ilman hanskoja lähteä.. Sen sai Isäntä huomata. Eikä mittarikaan koko päivänä plussan puolella ole käynyt, joten.. Mieli menee kohti talvea ja kylmyyttä, niin ei vielä anneta periksi! Palataan Rodoksen lämpöön.

Reissun ehdottomat kohokohdat minulle olivat Lindoksen valkoinen kylä ja Pallas Athenen temppeli. Joten palataan siihen. Lisäksi tällä reissuilla, ruokapuolella tuli tutustuttua Kreikkalaiseen perinneruokaan, Moussakaan. Että senkin takia on syytä hieman paneutua tähän.

Lindos. Rodoksen saaren vanhin kylä. Ehkä se tunnetuin. Rodoksen kattila, sillä Lindoksessa sanotaan aina olevat noin viisi astetta kuumempaa kuin muualla saarella. Rodoksen saarella et näe sitä, mitkä monen turistin mielikuvat Kreikasta ovat. Valkoiset talot ja siniset kupolikatot. Ei. Rodoksella ei niitä näkynyt. Mutta Lindos tarjosi nähtävää. Lindoksen kylän rakennukset olivat valkoisia, vieri viereen rakennettuja, pieniä rakennuksia. Ja kauempaa katsottuna kylä erottui maastosta, valkoisena pisteenä.

Tämän pienen kylän läpi kävelimme, useiden pienien liikkeiden ja myymälöiden ohi ja aloitimme 300 rappusen matkan Lindoksen akropolille, antiikin aikaiselle linnoitukselle, jossa oli pystyssä vielä raunioita ja pylväitä. Sinne toki halutessaan sai myös aasilla matkustaa. Me emme tätä vaihtoehtoa kokeilleet, sillä isäntä kieltäytyi tästä touhusta tyystin. Totesi vain, ”täällä haisee donkey shit”. Eikä asiasta suostunut neuvottelemaan. Muilla kulkuneuvoilla ei kylässä olisi pystynyt kulkemaan, sillä kujat rakennusten välissä olivat todella kapeita ja vähän väliä piti kulkea rappusia pitkin. 

Lindoksen retken teimme oppaan kanssa, jota kyllä suosittelen muillekin. Vajaan tunnin matkojen aikana suomea puhuva, Kreikkalainen nainen sai päämme pyörälle Rodoksen mielenkiintoisesta historiasta ja näitä tarinoita ei pystynyt matkaoppaasta lukemaan. Opas myös sai päämme pyörälle, varoitellessaan tulevasta koitoksesta! Sillä Lindos retki tunnetaan ”laihdutus” retkenä, sillä KYLLÄ, kipuaminen korkealle, kuumassa helteessä oli raskasta. Tosin opas taisi hieman liioitella pelotellessaan meitä ja luvatessaan viiden kilon pikalaihdutuksen reissun aikana. Perille päästiin hikeä vuotavina, mutta kilotkin kyllä mukaan otettiin.

Ja jos joku nyt miettii että oliko sinne kapuaminen vaivan arvoista, niin kyllä oli. Aivan upea kokemus ja näköalat. Tämä on niitä kokemuksia, joita ihaillen katselee televisiosta ja ei voi ikinä uskoakkaan itse pääsevänsä tällaiseen paikkaan! Lindoksen akropolis on maailman kolmanneksi tunnetuin ja sen huipulla on Pallas Athenen temppeli. Athene oli viisauden ja tiedon jumalatar. Athenen isälle Zeukselle kerrotaan tulleen kova päänsärky johon hän haki apua seppäjumala Hefaistokselta, joka iski Zeusta kirveellä päähän ja samalla päästä ilmestyi Athene, täydelliseen sotavarustukseen pukeutuneena. Ihana oppaamme kertoillessaan historiasta, antoi myös samalla meille omat jumalahahmot. Minä toki olin Athene ja kovin otettuna kuvautin itseni temppelissäni ”edestä ja takaa”. Niin sanotusti, ”Emäntä istuu ja makaa”, niin kuin Isäni sanoisi. Isännän roolihahmoksi tuli komeaksi kuvailtu auringon jumala Apollo.

Ja vaikka retki oli opastettu, retkelle oli varattu reilusti aikaa tutustua ja kierrellä Lindosta omatoimisesti. Me toki emme kovin syvälle sokkeloiseen kylään uskaltaneet lähteä seikkailemaan ja keskityimme lähinnä ruokapuoleen, yllätys yllätys, ja toki toistemme seuraan. Itseäni kovasti harmittamaan jäi perinneruoka Moussaka, mitä en itse allergioiden takia päässyt maistamaan, mutta Isäntä sitten ritarillisesti suostui tämän maistelu osuuden suorittamaan. Ja kun kerta opastetulla retkellä olimme ja tutustuimme historiaan, oli juuri oikea päivä tutustua myös perinneruokiin. Päähämme oli muodostunut ruuasta lasagnen tyylinen kuva ja rakenteeltaan ruoka olikin jotain sinne päin. Myöskin ainesosat, liha, tomaattikastike, béchamel-kastike  ja juustoraaste toivat mieleen lasagnen. Erikoisuus tuli munakoisosta ja mausteista. 

Moussakan perusaineet ovat siis munakoiso ja lampaanjauhenliha. Sekä tärkeimpänä mausteena kaneli. Kaikki ruuan ainekset oli kerros kerrokselta ladottu päällekkäin. Tämä ruokalajina ei ole niitä nopeinten valmistettavia ja kevyimpiä. Joten näin syksyn tullen voi olla että meidänkin keittiössä tätä ruokaa kokeillaan, tosin pienillä muutoksilla, että emäntäkin saa ruokaa maistella. Isäntä liharuokien ystävänä, toki tykkäsi tästä kokeilusta. Ja mausta kertoili, että lasagnelta ruoka ei kyllä maistunut, vaikka hieman ulkonäöltään sitä muistutti. Isäntä sai itsensä täyteen tästä annoksesta ja oli sitä mieltä että kotonakin saa moussakaa valmistaa, joten tästä päätellen, hyvää taisi olla. 

Emännän lautaselta löytyi hieman vaatimattomampi ruokavalinta, takuuvarma, kanaa grillistä ranskiksilla ja salaattilla, joka maistui juuri siltä kun voi odottaa. Eli ei mitään makuhermoja erityisemmin hellivää super ruokaa, mutta täyttävää ja hyvää. Erityisen muistettavan tästä ruokahetkestä tekee tunnelma. Upea, pieni ravintola rinteessä, upeine näköaloineen. Ihanat valkoiset pienet talot, pienet yksityiskohdat. Ihana seura ja upea yhteinen kokemus akropoliselle kukkulalle kiipeämisestä takana. Tämä upea kokemus, jonka on saanut jakaa toisen kanssa, yhdistää. Ne kokemukset ovat

meidän!

Tuohon edelliseen mietteeseen liittyen, olen usein seurannut lällynlällyn ohjelmaa ”unelmien poikamies” ja miettinyt miten ihmiset niin nopeasti ihastuvat toisiinsa ja alkavat tuntemaan yhteenkuuluvuutta ja mikä merkitys ohjelman elämyskokemuksilla on näihin tuntemuksiin? Mutta enään en ollenkaan ihmettele sitä hehkutusta hienoista kokemuksista joita sarjan henkilöt yhdessä ovat kokeneet ja niiden mukana tuomaa tunnetta. Sillä Lindoksen retki, oli oma hetkeni unelmien poikamiestyttönä, ja juuri silloin tajusin. Sen mistä ohjelmassa on kyse. Ja kuinka paljon hienot yhdessä jaetut kokemukset vaikuttavat myös tunnepuolelle!

No se siitä..

Back to the reality.

Ps. There is always hope, as long as we have food!

New chapter in my life

Aika on kulunut ja blogin päivitys on jäänyt, tietoisesti. Oman elämäntilanteen muuttuessa myös harrastukset ja perus rutiinit joutuvat kysymysmerkin alle. Suurin pohtimisen aihe on blogia koskien ollut YKSITYISYYS. Mitä olen valmis jakamaan kaiken kansan kanssa ja ehkäpä tällaisissa tilanteissa onkin hyvä laittaa ”jäähy” ja miettiä asiaa hieman pidemmän aikaa. 

Mitä sinä olisit valmis jakamaan koko maailman kanssa? 

Jo tästä pystyt arvaamaan että oma elämäntilanteeni on muuttunut.

Ei sillä että olisin ruuanlaiton lopettanut, saati sitten syömisen, e ei. Ei lähimainkaan! Ja etteikö intoa uusien ruokien kokeiluun olisi, kyllä on. Ja ettenkö edelleen arvioisi ruokia, kyllä, arvioin joka päivä. Joten voisi ajatella että blogin kannalta mitään mullistavaa ei olisi tapahtunut. 

”Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen ovi avautuu, mutta usein jäämme tuijottamaan sitä sulkeutunutta ovea niin pitkään ja niin pettyneinä, että emme näe niitä ovia, jotka avautuivat meille.”- Alexander Graham Bell

Ja nyt on se hetki että on aika avata uusi ovi, uusi luku kirjassa ja blogi, se saa sopeutua tähän. Sillä kohta Emännällä on uusi keittiö, uusi koti ja uudet ruokahaasteet joita pääsee kokeilemaan.

”Tee mitä voit, sillä mitä sinulla on, siellä missä olet.” - Theodore Roosevelt

Ja vaikka elämä muuttuu ja kaiken pyörteen keskellä sitä kysyy itseltään, missä olen ja mihin menen, tiedän sen että kaikkea ei tarvitse jättää. Vaan kaikkea voi myös jatkaa siellä missä on. Ja valaistakseni asiaa tarkemmin, Emännällä ja Isännällä on kohta eri osoitteet ja omat kodit, muttei se suinkaan tarkoita, että Emäntä ja Isäntä ei jatkossakin jakaisi yhteisiä ruokahetkiä ja uusia makuja ja kokemuksia. Kyllä jakavat. Ehkä useammin Emännän keittiössä, mutta mistäs sitä tietää jos Isäntäkin innostuu kokkailemaan Emännälle. ;) Toivossa on hyvä elää.

 

Mutta jottei liian totiseksi ruveta, muistetaanpa se tärkein, eli RUOKA. Ja nyt tiedossa on uusin kokeiluni, jota Isäntäkin pääsi maistelemaan. PASTA. Jep, tein itse pastaa!! Ja ilman minkäännäköisiä pastakoneita tai apuvälineitä. Sakset, niitä tarvitsin. Inspiraatio tuli television ruokaohjelmasta, jossa niin helpon näköisesti valmistettiin herkullisen näköistä pastaa, alusta alkaen, niin pitihän sitä nyt kokeilla! Ja kaikille joille sama inspiraatio iskee, tiedoksenne. Tämä ei ollut vaikeaa, ei. Mutta aikaa vei jonkin verran ja ehkäpä helpommalla pääsee kun kävelee kauppaan ja ostaa valmista pastaa. Mutta suosittelen kyllä kokeilemaan itse tehtynäkin. 

Kaikkein tärkeintä tässä puuhassa oli taikinan koostumus, ja sekoitustekniikka. Jauhoista muodostettiin ”kulho”, jonka sisälle taikina valmistettiin, lisäten jauhoja reunoilta vähän kerrallaan. Katselin televisiosta taitavan Italialaisen naisen työtä ja mietin miten tämä on mahdollista, että jauhot todella pysyvät niin hyvin muodossa, mutta kyllä se oli. Hyvin toimi. 

Haastavinta hommassa oli saada taikina riittävän ohueksi ja kuivaksi, sillä vaikka Italialainen nainen televisiossa näytti helpon leikkuu taktiikan minun taikinalla se ei kyllä toiminut. Yrityksistä huolimatta. Ja turhautuneena leikkasin pastan saksilla, hieman miten sattui. Lopputulos toki jäi hieman rumaksi, mutta pasta tuli sentään valmiiksi.

Valmistin pastan kanssa tomaattipohjaisen, valkosipulilla maustetun jauhelihakastikkeen. Nams ja Slurps, IHANAA!! Ja vaikka pastani hieman mauttomaksi ja paksuksi jäikin, kastike pelasti tämän. Isäntä tosiaan myös tykästyi kastikkeeseen, että eipä siitä pastasta emännän bravuuria tainnut tulla, syötävää ja itse tehtyä, mutta samalla hieman paksua ja mautonta. 

Hieman niin kuin elämä, sen voi aina valmistaa uudelleen. On itsestään kiinni kuinka kaunista siitä tulee. Suolaa voi jokainen lisätä oman valinnan mukaan ja aina löytyy jotain hyvää jolla peittää pahan maun pois.

Life is what you make it.

Ps.
There is always hope, as long as we have food!